Koiraharrastuksessa suurinta nautintoa on katsoa, kun työllä on saanut tuloksia aikaiseksi. Paljon tässä onkin jälleen saatu aikaan, ja ylpeä täytyy olla. Täytyy osata nauttia niistä hienoista hetkistä. Keskittyä siihen omaan tekemiseen, saavutuksiin ja koiriin, joita katsoessa muistaa, miksi tätä tekee (siis kuluttaa kaiken rahansa, aikansa ja hermonsa).
Agilityssä saattaa muutaman esteen jälkeen jäädä huomaamattaan katselemaan taakseen, vaikka pitäisi edetä jo seuraaville esteille. Ei vaan pysty, on pakko jäädä ihailemaan koiran tekemää työtä. Onnistumisen riemua, kun koira tulee juuri sitä linjaa pitkin, kuin oli tarkoitus.
Päätin viime syksynä keskittyä agilityyn, ja treenasimme Helmin kanssa ohjatussa ryhmässä kaksi kertaa viikossa koko talven. Vaikka lajia ollaan jo harrastettu pitkään, tuntuu, että olemme hitsautuneet entistä enemmän yhteen. Keräsimme sm-nollat kasaan, ja kesällä agilityn sm-kisoissa yksilökisan lisäksi edustimme Kemkon joukkueessa, joka sijoittui lopulta yhdenneksitoista. Olin varma, että jäätyisin ensimmäisissä sm-kisoissani aivan täysin, mutta yllätyin, kuinka helpolta kisaaminen isoissa kisoissa lopulta tuntui.
Helmin poika Karumetsän Armas, tuttujen kesken Dee, kilpaili Mimosan kanssa heinäkuussa agilityn junioreiden sm-kisoissa saavuttaen medien pronssia. Olin haljeta ylpeydestä, ja ihan syystä. Dee on radalla yhtä näppärä kuin emänsä, ja jaksaa treeneissä väsymättä toistosta toiseen. Mimosa ja Dee tekevät hyvää työtä.
Syksyllä tiputin ensimmäisen sorsani elämäni ensimmäisellä riistalaukauksella. Tuonkin hetken sain jakaa elämäni koiran, Helmin, kanssa. Hymy oli herkässä. Kannatti jaksaa ampua kiekkoja radalla.
Aina treenaaminen ja ahkeruus ei tuota tulosta, mutta pettymysten ja takapakkien ei saa antaa ylittää niitä iloisia asioita, mitä koirien kanssa saa kokea. Pienetkin saavutukset ja koirien tuottamat ilonhetket on arvotettava niin korkealle, etteivät pettymykset paina vaakakupissa kauaa.
KARUMETSÄN 